”Kehokirjoa voi verrata luonnonkirjoon tai biologiseen monimuotoisuuteen: siinä esimerkiksi akondroplasia – lyhytkasvuisuuden yleisin muoto – ymmärretään osaksi inhimillistä vaihtelua, ei yksiselitteisesti sairautena. Kasvuhäiriöiden sijaan monet puhuvatkin kehotyypillisistä ja -epätyypillisistä ihmisistä.”
Sitaatti on poimittu teoksesta Suuri valhe vammaisuudesta (Tawast & Leinonen 2024), jossa se alun perin koski neurokirjoa. Olen muokannut sen kuvaamaan kehokirjoa, hahmotellen tapaa sanoittaa ja ymmärtää kehollista monimuotoisuutta. Tämä on oma tapani etsiä kieltä vähemmistökehoille – ja muistutus siitä, että tällainen kieli on vasta muotoutumassa.
Kirjaa lukiessani havahduin siihen, kuinka eri tavoin neurokirjoa ja kehollista monimuotoisuutta sanoitetaan. Edellistä koskeva kieli tuntuu kevyemmältä, jopa vapauttavalta: se kuvaa ihmisyyden vaihtelua vähemmän normittavasti. Tämä ei ole sattumaa – neurokirjoa koskeva kieli on ollut murroksessa jo pitkään, ja siihen on tietoisesti etsitty vähemmän patologisoivia, identiteettiä ja kokemusta kunnioittavia tapoja puhua erilaisuudesta.
Kehollisen monimuotoisuuden kieli on yhä vahvasti medikalisoitunut – sidottu poikkeavuuden ja patologian logiikkaan. Vähemmistökehon elämä hahmotetaan usein puutteen, riskien ja menetettyjen mahdollisuuksien – siis negaatioiden – kautta. Se on kieltä, jota läpäisevät surulliset passiot.
Miksi vähemmistökehoja kuvaava kieli tuntuu yhä niin köyhältä? Onko toive uudenlaisesta kielestä realistinen, kun normeja haastaviin kehoihin voi liittyä myös vakavia terveysriskejä tai kipua? Neurokirjoisuuden kieli osoittaa, että myös hoitoa tai tukea vaativista eroista voi puhua ilman patologisoivaa sävyä.
Lähtökohtani kehokirjosta kirjoittamiseen on akondroplasiaa kuvaava kieli. Lyhytkasvuinen on sateenvarjotermi useille eri lyhytkasvuisuuden muodoille, ja se on vakiintunut yhteisölliseksi tavaksi viitata tietynlaiseen keholliseen eroon. Lyhytkasvuisuuden kieli ei kuitenkaan ole yhtä affirmatiivista tai kirjoa korostavaa kuin neurokirjoa koskeva puhe. Siksi tässä miniesseessä pohdin, voisiko lyhytkasvuisuutta – ja kehollista monimuotoisuutta laajemminkin – lähestyä osana kehokirjoa.
Alun sitaatin hengessä ja toisenlaista hahmottamisen tapaa tunnustellen puhun kehokirjosta kehollisen eron tai monimuotoisuuden sijaan. Käsitteenä kehokirjo viittaa kehojen väliseen vaihteluun ilman, että ero ymmärretään yksiselitteisesti virheeksi, ei-toivottavaksi poikkeamaksi tai sairaudeksi.
Miksi mallien kautta? Koska ne ovat vakiintuneet osaksi kieltä, joka rakentaa ymmärrystämme siitä, mitä ihmisissä ilmenevä ero oikeastaan on – ja miten siihen suhtaudutaan. Esimerkiksi neurokirjoisuuden kieli kytkeytyy tapaan hahmottaa ihmisten kognitiivisia eroja – tiettyyn malliin. Tätä taustaa vasten on perusteltua kysyä, millainen malli mahdollistaisi kehokirjon kielen.
Mallit ja kehollisen eron käsitteellistäminen
Vammaisuutta koskevassa keskustelussa törmää lähes poikkeuksetta erilaisiin malleihin, esimerkiksi lääketieteelliseen, sosiaaliseen, ihmisoikeus- ja neurodiversiteettimalleihin – lista on pitkä.
Mallien moninaisuus herättää kysymyksen siitä, miten niiden suhteet tulisi ymmärtää. Pintatasolla ne vaikuttavat toisiaan täydentäviltä, mutta tarkempi tarkastelu paljastaa vahvoja jännitteitä: mallit haastavat toisiaan, ovat ristiriitaisia ja tarjoavat kilpailevia tapoja jäsentää kehoa ja eroa.
Mallit eivät vain tulkitse tai kuvaile kohdettaan – ne ovat normatiivisia, eli arvolatautuneita ja toimintaa ohjaavia. Tästä syystä mallit ovat luonteeltaan tuotannollisia: ne tuottavat kehoja ja subjektiviteetteja – eli tietynlaista ihmisyyttä.
Tuotannollisuus tarkoittaa esimerkiksi kehon tapauksessa sitä, että lääketieteellinen malli tuottaa terveitä ja sairaita kehoja – toisin sanoen kehoja, jotka vaativat hoitoa ja toimenpiteitä. Neurodiversiteettimalli taas tuottaa neurotyypillisiä tai kirjolle asettuvia ”mieliä”, osana luonnollista jatkumoa – hoidon tarve jää siinä kenties tulkinnanvaraisemmaksi. Kukin malli tuottaa ihmistä omalla tavallaan, kytkien tämän erilaisiin suhteisiin, mahdollistaen omanlaisiaan kokemuksia, tunteita, identiteettejä ja tapoja olla.
Summaten: malleilla on keskeinen rooli ihmisen käsitteellisessä, kulttuurisessa ja materiaalisessa tuotannossa, jolla on konkreettisia vaikutuksia. Niissä ei ole kyse vain kielestä, tavasta katsoa tai teoreettisista abstraktioista – vaan elämän normatiivisesta hallinnasta: siitä, miten ja millaiseksi ihminen tuotetaan.
Tästä syystä mallien käsittäminen ”linsseiksi” voi olla harhaanjohtavaa, jopa vaarallista – kielikuva hämärtää mallien tuottavat ja vallankäytölliset ulottuvuudet. Puhe linsseistä sitoo huomion katsojaan sen sijaan, että tekisi näkyväksi, miten katseen kohdetta muokataan juuri tämän näkökulman – linssin – vaikutuksesta.
Mallit voimien ja jännitteiden näkökulmasta
Tuotannollisen näkökulman lisäksi malleja voi tarkastella voimien dynamiikan kautta – valtasommitelmina, jotka säätelevät elämää ja sen muotoutumista.
Ajatus siitä, että mallit ovat tuottavia ja koneellisia, on peräisin filosofi Gilles Deleuzen ja psykoanalyytikko Félix Guattarin teoksesta Anti-Oidipus. Kun mallien suhteita ja eron ajattelua tarkastellaan voiman käsitteen kautta, tarjoaa Deleuzen varhaisempi tuotanto – erityisesti hänen Spinoza- ja Nietzsche-tulkintansa – tähän vahvan käsitteellisen välineistön.
Tällaisesta näkökulmasta katsottuna mallit ilmentävät aktiivisia ja reaktiivisia voimia, jotka suhtautuvat eroon, muutokseen ja mutaatioon radikaalisti eri tavoin. Reaktiiviset voimat köyhdyttävät, aktiiviset taas vahvistavat inhimillisen diversiteetin ja kehollisen fluidisuuden mahdollisuuksia.
Yksinkertaistetusti: reaktiivisia voimia ilmentävät mallit määrittävät elämää negaatioiden kautta, hallitsevat kielloin ja jähmettävät muutosvoimia. Aktiivisia voimia ilmentävät mallit taas määrittävät elämää myönnön, erosta iloitsemisen ja luovuuden kautta – avautumisena uusille mahdollisuuksille.
Yhteiskunnallisessa tuotannossa, jossa ihminen rakentuu mallien, normien ja suhteiden puristuksessa, voimat käyvät kamppailua hallinnasta. Tämän kamppailun keskiössä on kehoa, mieltä ja olemista koskeva määrittelyvalta – valta, jolla on kauaskantoisia vaikutuksia.
Hallitsevilla malleilla on valtaa määrittää, missä normaalin raja kulkee ja mihin ongelmat paikantuvat – ihmiseen vai ympäristöön. Vammaisuuden tapauksessa lääketieteellinen malli nauttii tiedollista hegemoniaa ja normatiivista kontrollia: se määrittää, mikä on normaalia ja mikä on poikkeama, virhe tai häiriö – asia, joka vaatii toimenpiteitä ja palauttamista normin piiriin. Se hallitsee tapaamme hahmottaa, mistä kehollisessa erossa on kyse.
Sosiaalistumme lääketieteellisen mallin hegemoniaan syntymästämme saakka – jatkuva kontakti terveydenhuolto- ja muihin järjestelmiin, kuten vaikkapa koululaitoksiin, takaa sen. Tämän prosessin aikana sisäistämme kehomme symbolis-käsitteellisen hallinnan. Malli koulii meitä tulkitsemaan kehoa omien määritelmiensä ja normiensa kautta.
Normatiivisten koneiden vaikutus
Mallit ovat koneita, jotka tuottavat omalle logiikalleen uskollisen sarjan ongelmia ja ratkaisuja. Koska malleilla on merkittävä rooli ihmisyytemme tuotannossa, imeytyvät niiden vaikutukset syvälle ruumiilliseen itseymmärrykseemme: ne mahdollistavat affekteja, kokemuksia, tunteita – tavan hahmottaa itseä ja sanat sen ilmaisuun – jotka heijastavat mallin sisäistä logiikkaa: ”olen sairas”, ”olen osa kirjoa”.
Puutteen ja sulkeutuneiden mahdollisuuksien varaan rakentuva negatiivinen logiikka voi synnyttää häpeää, ulkopuolisuuden tunnetta ja kaipuuta normiin. Eroon myöntävästi, eli affirmatiivisesti, suhtautuva logiikka taas voi tuottaa voimaantumista, solidaarisuutta ja erityisyydestä kumpuavaa iloa.
Kehokirjon käsite ei ole valmis ”malli”, vaan pikemminkin pakolinja – muotoaan etsivä mahdollisuus jäsentää ihmisyyttä ja kehollista eroa toisin. Se on yritys etsiä reittiä ulos puutteen ja virheellisyyden logiikasta kohti uudenlaista, positiivista tapaa ymmärtää ja kokea keho.
Yhteenvetona: Mallit ovat koneita. Ne eivät ainoastaan selitä – vaan tuottavat: kukin kone ”kokoaa” subjektin – kehon, tunteet ja kokemuksellisuuden – omalla logiikallaan. Mallit eivät ole neutraaleja, analyyttisiä viitekehyksiä, vaan voimasuhteita ilmaisevia normatiivisia järjestelmiä.
Erilaisten mallien välinen dynamiikka herättää kysymyksen pluralismista: voisiko se olla tapa harmonisoida näkökulmia – vai voiko pluralismi paradoksaalisesti olla totalisoivaa?
Tästä jatkan seuraavassa osassa.