Tämä teksti on osa blogisarjaa Kehokirjo – ajatuksia vähemmistökehojen kielestä. Sarja tarkastelee, miten erilaiset mallit ja kielet muovaavat tapaamme ymmärtää kehollista monimuotoisuutta, eroa ja vammaisuutta. Tämä on kolmas osa.
Mallit ovat juurtuneet kieleen, jolla muodostamme käsitystä siitä, mistä monimuotoisuudessa – kehollisessa erossa – on kyse ja miten siihen tulisi suhtautua. Esimerkiksi neurodiversiteettiä koskeva kieli kumpuaa tavasta hahmottaa kognitiivista eroa, tietyn mallin kautta.
Tätä taustaa vasten kysyn: millainen malli mahdollistaisi kehokirjon kielen? Aavistukseni on, että sellainen, joka on läheistä sukua vammaisuuden affirmatiivisille malleille – malleille, jotka pyrkivät näkemään eron itsessään arvokkaana ja merkityksellisenä.
Keskustelussa kehollisesta monimuotoisuudesta ja vammaisuudesta törmää väistämättä puheeseen erilaisista malleista – esimerkiksi naturalistisesta, sosiaalisesta, ihmisoikeus- tai neurodiversiteettimallista. Usein mallit ymmärretään tulkinnallisiksi viitekehyksiksi: linsseiksi, joiden läpi ilmiötä katsotaan. Kuten Stanford Encyclopedia of Philosophyn ”Models in Science” -artikkelissa tiivistetään:
“Mallit nähdään usein välittäjinä teorian ja maailman välillä: ne ovat yksinkertaistettuja kuvauksia todellisuuden piirteistä, jotka auttavat meitä selittämään ja ymmärtämään ilmiöitä”. – Wasserman, 2022
Tämä on laajalti jaettu käsitys – mutta se voi hämätä. Se tekee malleista näennäisen neutraaleja. Mallit eivät vain näytä maailmaa tietyllä tavalla – ne myös muovaavat sitä: piirtävät rajoja normaalin ja poikkeavan välille ja ohjaavat eron tulkintaa. Samalla ne muovaavat ihmistä: avaavat tai sulkevat mahdollisuuksia erilaisille identiteeteille, kokemuksille, tunteille, itseymmärryksille, suhteille ja kehoille.
“Mallit eivät vain näytä maailmaa tietyllä tavalla – ne myös muovaavat sitä.”
Tästä syystä ajattelen, että malleja on hedelmällistä kuvata myös “sosiaalisina koneina”. Tämä ehkä oudolta kuulostava kielikuva korostaa mallien tuotannollista luonnetta. Kone-metafora, verrattuna vaikkapa yhteiskunnalliseen rakenteeseen, pitää paremmin esillä sen, että mallit kirjaimellisesti prosessoivat ihmisyyttä – käsitteellisesti ja epäsuorasti myös materiaalisesti. Se, miten ero ymmärretään – eli millaista mallia sovellamme – vaikuttaa siihen, millaisia kategorioita, kehoja ja itseymmärryksiä yhteiskunta “tuottaa”.
“Mallit prosessoivat ihmisyyttä – käsitteellisesti ja epäsuorasti myös materiaalisesti.”
Kehon tapauksessa naturalistinen malli saattaa prosessoida jonkin eron sairaudeksi: se tuottaa “sairaan ihmisen” luokituksen, joka edellyttää seurantaa ja mahdollisesti hoitoa. Kognition tapauksessa neurodiversiteettimalli taas usein prosessoi eron diversiteetiksi: se tuottaa kognitiivisesti neurotyypillisiä ja -epätyypillisiä ihmisiä – jotka kaikki asettuvat osaksi kirjoa. Hoidon – eli “jatkoprosessoinnin”, esimerkiksi lääkinnän – tarve jää siinä useammin tulkinnanvaraiseksi.
Siksi puhe malleista pelkkinä linsseinä voi hämätä: se korostaa katsojaa, mutta hämärtää sitä, että näkökulma omaksutaan kohteen muokkaamista varten. Mallit eivät siis vain saa maailmaa näyttäytymään eri tavoin – ne osallistuvat sen muuttamiseen.
Yhteenvetona: mallit eivät ole vain linssejä, vaan tuotannollisia “koneita”, jotka työstävät eroa – kehollista monimuotoisuutta – omista lähtökohdistaan eri suuntiin.
Lähteet
- Wasserman, Ryan (2022). Models in Science. Stanford Encyclopedia of Philosophy. (suom. tekijän).
Seuraavassa osassa tarkastelen Deleuzen eron filosofiaa ja kysyn: avaavatko mallit tilaa uusille olemisen tavoille vai kaventavatko ne moninaisuuden jäykkiin luokkiin?