Tämä teksti on osa blogisarjaa Kehokirjo – ajatuksia vähemmistökehojen kielestä. Sarja tarkastelee, miten erilaiset mallit ja kielet muovaavat tapaamme ymmärtää kehollista monimuotoisuutta, eroa ja vammaisuutta. Tämä on sarjan viides osa.
Kehokirjo ei ole valmis “malli”, vaan yritys etsiä reittiä ulos puutteen ja virheellisyyden logiikasta kohti affirmatiivisempaa tapaa ymmärtää ja kokea keho. Kirjoitan tästä, koska törmään lyijynraskaaseen medikalisoivaan kieleen jatkuvasti – siltä ei voi välttyä. Kirjoituksissani lähestyn asiaa usein teorian kautta, mutta lähtökohtani on kokemuksellinen.
“Joskus, kun sanon lapselleni ‘olet täydellinen’, huomaan pienen epävarmuuden tunteen hiipivän mukaan.”
Vanhempana tunnistan, miten medikalisoivat tavat ymmärtää lapseni erilaisuutta vaikuttavat minuun – ja pelkään niiden vaikutuksia häneen, suoraan tai minun kauttani. Joskus, kun sanon lapselleni “olet täydellinen”, huomaan pienen epävarmuuden tunteen hiipivän mukaan. Se ei liity lapseeni, vaan minuun – se on sisäistynyttä ableismia ja puutteen logiikkaa. Kehollisen eron ajatteleminen kehokirjon ja vähemmistökehon kaltaisten käsitteiden kautta vahvistaa minua, ja toivon sen ajan myötä heijastuvan myös lapseeni: hänen tapaansa ymmärtää omaa erilaisuuttaan ja ehkä sanoittaa sitä.
“Kehollisen eron ajatteleminen kehokirjon ja vähemmistökehon kaltaisten käsitteiden kautta vahvistaa minua.”
En tahdo romantisoida eroa. Mutta haluan oppia hahmottamaan sitä elämää tukevista näkökulmista, irrallaan hallitsevasta logiikasta, surun kyllästämästä kielestä ja traagisista mielikuvista. Ja samalla etsin keveyttä ja iloa – sellaista, jolle kehokirjon kaltainen kieli voisi tehdä tilaa.
Siksi ajattelen, että juuri kehokirjon kaltainen kieli voi tarjota lapselleni – ja muillekin vähemmistökehojen omaavien lasten vanhemmille – toisenlaisen, positiivisemman näkökulman.
Seuraavassa osassa kysyn: voisiko pluralismi sovittaa mallien välisiä jännitteitä – vai kätkeekö se sisäänsä omat vaaransa?