Kun erilaiset vammaisuuden mallit törmäävät, kyse ei ole vain näkökulmista – vaan siitä, millaista maailmaa ne tuottavat. Pluralismi on arvokas lähtökohta moninaisuuden ymmärtämiselle, mutta voi myös hämärtää valtasuhteita ja osallistua symbolisen väkivallan tuotantoon legitimoimalla kyseenalaisia näkökulmia ”tasavertaisina vaihtoehtoina”. Tässä miniesseessä tarkastelen pluralismin mahdollisia riskejä ja kysyn: millaista pluralismia oikeastaan tahdomme?
Vammaisuuden mallit, jos niitä ei tarkastella tuotannollisesta näkökulmasta (eli tuotettujen vaikutusten) vaan ainoastaan vaihtoehtoisina linsseinä ilmiöön, asettuvat jännitteiseen suhteeseen. Joidenkin kysymysten tapauksessa mallit ovat selvästi ristiriitaisia, jopa yhteensovittamattomia.
Esimerkiksi väite ”autismi on kehityksellinen häiriö” voi olla joko tosi tai epätosi riippuen siitä, minkä linssin läpi sitä tarkastellaan. Neurodiversiteettimalli ymmärtää autismin usein osaksi ihmisen luonnollista biologista vaihtelua – ei sairautena tai häiriönä. Tämän näkemyksen mukaan ”autismi ei ole kehityksellinen häiriö”. Ajaudumme tilanteeseen, jossa kilpailevat väitteet ovat yhteensovittamattomia – ellei jotakin näkökulmaa suljeta pois. Onko diversiteetille herkemmän kielen omaksuminen luisumista relativismiin?
Mallien vertailussa ”objektiivinen fakta” on havaittava ero tai muutos, mutta se, onko kyse vaikkapa geenivirheestä vai luonnollisesta vaihtelusta, on aina mallin puitteissa tehty tulkinta. Mallit jäsentävät eroa erilaisista lähtökohdista – taustaoletuksista ja normatiivisesta viitekehyksestä – käsin.
Ihminen, tuotettuna olentona, ei koskaan vain katso maailmaa sellaisena kuin se on, vaan aina jostakin ymmärryksestä käsin, jota ei voida kytkeä irti todellisuuden tuotantoprosesseista.
Jos sen sijaan tilannetta lähestyy tuotannollisena kysymyksenä, huomio kiinnittyy siihen, miten ristiriitaiset mallit yhdessä tuottavat ihmisyyttä. Mallien koneellista, tuotannollista luonnetta painottava tulkinta paljastaa, ettei niissä ole kyse elämästä irrallaan kelluvista linsseistä, vaan välineistä, jotka ihmisyyttä tuottaessaan synnyttävät affekteja, kokemuksia, tunteita ja itseymmärryksen muotoja.
Mallien välisissä ristiriidoissa ja jännitteissä on siis kyse siitä, millaisilla voimilla on valtaa määritellä, mitkä elämän ilmenemisen tavat nähdään arvokkaina. Ristiriidan hyväksyminen – tai sen häivyttäminen – ei ole neutraalia: se tarkoittaa, että surullisten passioiden ja puutteen logiikkaan nojaavien identiteettien tuotanto jatkuu.
Pluralismi voi johtaa siihen, että useat rinnakkaiset mallit kohdistavat yksilöön kerrostunutta symbolista väkivaltaa. Tällainen pluralismi voi myös hämärtää mallien välisiä todellisia jännitteitä ja näin kätkeä valtasuhteita.
Mallien välinen valinta ei kuitenkaan ole vain teoreettinen tai neutraali kysymys – vaan pohjimmiltaan eettinen. Valinta kertoo, millaista elämän moninaisuutta tahdomme arvostaa, suojella tai mahdollistaa. Eettinen periaate voi ohjata yksittäisen mallin valintaa tai kannustaa kokonaan uusien mallien luomiseen. Se voi myös olla keino vastustaa niitä malleja, jotka näkevät eron yksinomaan puutteena tai sairautena. Deleuzelaisittain ero ei ole vajavuutta, vaan tuottava voima – potentiaalia, jonka täysi mitta ei ole vielä tunnettu.
Symbolisen väkivallan muodot
Malleilla, voimina ja tuotannollisina mekanismeina tarkasteltuna, voidaan ajatella olevan kullekin tyypilliset väkivallan muodot. Filosofi Slavoj Žižek erottelee teoksessaan Väkivalta (2012) kolme väkivallan muotoa:
Subjektiivinen väkivalta: yksilön kehoon kohdistuvaa, suoraa ja näkyvää väkivaltaa.
Objektiivinen väkivalta: rakenteellista väkivaltaa, jota tuottavat yhteiskunnalliset järjestelmät ja instituutiot – usein epäsuoraa ja huomaamatonta.
Symbolinen väkivalta: Kielellistä, kulttuurista ja käsitteellistä väkivaltaa, joka ilmenee esimerkiksi syrjintänä, arvottavana puheena tai ”luonnollisina” pidettyinä luokituksina (esim. diagnoosit). Se ylläpitää valtasuhteita huomaamattomasti ja on läheisessä suhteessa objektiiviseen väkivaltaan.
Jopa viattomilta tai hyväntahtoisilta vaikuttavat mallit sulkevat sisäänsä symbolisen väkivallan muotoja, jotka vaikuttavat tapaamme ymmärtää eroa – täysin väkivallattomia malleja ei ole.
Tämä ei tarkoita, että mallien vertailussa olisi kyse kärsimyksen mittailusta. Kyse ei ole utilitaristisesta laskelmasta, vaan siitä, millaisia suhteita, affekteja ja ymmärryksen muotoja mallit tekevät mahdolliseksi – ja millaista elämää ne tuottavat. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?
Symbolinen väkivalta ei ole vain kielellistä hienosäätöä – se vaikuttaa siihen, millainen identiteetti meille mahdollistuu. Kielen ja mallien kautta rakennetaan todellisuutta, jossa osa kehoista esitetään korjattavina, suojeltavina tai hallittavina. Nämä mallit määrittävät, millaista tukea, ymmärrystä tai valtaa ihmiset saavat – ja missä määrin heidät nähdään ongelmaksi. Siksi mallien ja kielten kriittinen tarkastelu ei ole vain teoreettista: se on tapa murtaa syrjivien käytäntöjen käsitteellisiä edellytyksiä.
Kielestä moraaliin: patologisoinnin vaade
Ajatusta voi konkretisoida tarkastelemalla väitettä, että ”on ableismia kieltää, että sairaus on sairaus, tai vamma vamma”. Toisin sanoen: jos kiistää sen, että akondroplasia on sairaus, syyllistyy väitteen mukaan ableismiin. Hyväntahtoinen, solidaarisuuteen ohjaava väite tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että ihmisen on alistuttava hyväksymään normatiivinen – ei siis ”puhtaan tieteellinen” – tapa ymmärtää, mistä erossa on kyse. Väitteen hyväksyminen tarkoittaa, että yksilöllä on moraalinen velvollisuus allekirjoittaa eron patologisointi ja sitoutua malliin, jonka kyky ymmärtää diversiteettiä, muutosta ja fluiditeettia on heikko.
Tämä ei tarkoita, että sairausluokituksista tulisi yksinkertaisesti luopua tai että ihmisiltä tulisi evätä pääsy hoidon ja tuen piiriin – ikään kuin “terveeksi” määritelty ei voisi tarvita apua. Tarkoituksena on pikemminkin paljastaa, kuinka lääketieteelliset mallit ovat usein normatiivisia ja tietyllä tavalla myös väkivaltaisia: luokittelu ei perustu vain biologisiin havaintoihin, vaan myös poliittisiin ja hallinnollisiin tarpeisiin – taustalla vaikuttaviin arvoihin ja intresseihin.
Yhteiskuntamme toiminta edellyttääkin tietynlaista symbolista väkivaltaa, joka voi syventää jo valmiiksi marginalisoitujen ihmisten ulkopuolisuutta. Järjestelmän – eräänlaisena eroa patologisoivana koneena – on kyettävä määrittelemään, kuka on normista poikkeava, jotta se voi perustella, kenellä kuuluu olla pääsy hoidon piiriin.
Tässä mielessä me kaikki elämme eräänlaisen hirviön vatsassa: järjestelmän sisällä, joka on symbolisesti – eli kielellisesti, käsitteellisesti ja kulttuurisesti – väkivaltainen, mutta samalla elämän edellytys.
Tämä johtaa helposti vaihtoehdottomuuden logiikkaan – ”joko olet kanssamme, tai meitä vastaan”. Tällainen positio voi olla pluralistinen – eli samanaikaisesti sitoutua sekä lääketieteelliseen että diversiteettimalliin – ja silti, moraalisen velvollisuuden kautta, toimia hallinnan ja totalisoinnin välineenä.
Filosofi Gilles Deleuze ajattelee, että pluralismissa ei ole kyse näkökulmien rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, vaan siitä, että yhdellä asialla voi olla monta mieltä – ja mielen merkityksen määrittelee sitä käyttävä voima. Siksi pluralismi voi yhtä hyvin toimia vastarinnan välineenä kuin normalisoida syrjiviä näkökulmia. Se ei takaa harmoniaa, vaan voi itsessään olla valtasuhteita uusintava järjestelmä.
Oleellista on, millaista väkivaltaa malli tuottaa – ja voidaanko eron kaventaminen, normalisointi, ymmärtää rakenteelliseksi, ei vain symboliseksi, väkivallaksi.
Yhteenvetona: Mallit ovat sosiaalisia koneita, jotka tuottavat maailmaa: ne jäsentävät kehoja, identiteettejä ja kokemuksia – ja samalla väkivaltaa. Kun mallien välillä vallitsee ristiriita, kyse ei ole vain erilaisista tulkinnoista, vaan siitä, millä voimilla on valta määritellä, mikä on varjelemisen – tuottamisen – arvoista elämää.
Vaikka pluralismi usein esitetään vapautta ja moninaisuutta tukevana kehyksenä, se ei aina merkitse vapautta, yhdenvertaisuutta tai harmoniaa. Se voi olla järjestelmä, joka mahdollistaa ihmisiin kohdistuvaa kerrostunutta symbolista väkivaltaa, ylläpitää eroa patologisoivaa logiikkaa ja kätkee ”näkökulmien” valta-asemia.
Seuraavassa osassa syvennyn lääketieteelliseen malliin.