“Me emme edes tiedä, mihin ruumis kykenee.”
Spinozan mukaan ruumis pitää ymmärtää sen perusteella, mihin se kykenee – eli sen kapasiteettien kautta: kykynä vaikuttaa ja tulla vaikutetuksi. Ensimmäistä voi kutsua potentiaaliksi, jälkimmäistä herkkyydeksi. Tällainen määritelmä sitoo ruumiin aina osaksi ympäristöä: sen elämä on suhteita ja vaikutuksia.
Spinoza haastaa ajatuksen, että juuri ihmisen tietoisuus olisi arvoitus ja ruumis siihen verrattuna jotakin itsestään selvää: ruumis on aivan yhtä suuri mysteeri – emme pysty tyhjentävästi määrittelemään sitä, kartoittamaan sen potentiaalia tai tietämään, mihin se kykenee. Spinoza torjuu myös käsityksen, että ruumis olisi mielelle alisteinen: mieli ja ruumis ilmaisevat kumpikin ihmisen ainutkertaista luontoa – ne ovat ikään kuin saman kolikon kaksi puolta. Kumpikaan ei ole toista jalompi.
Tällainen käsitys ruumiista saattaa kuulostaa abstraktilta, mutta vielä abstraktimpaa on tarkastella ruumista irrallaan sen ympäristöstä – maailmasta, johon se kuuluu. Tällainen ruumis, eristetty organismi, on puhdas abstraktio – ei vielä täysi ruumis. Biologinen ruumismalli ei kykene kuvaamaan tällaista ruumista: organismin funktioihin keskittyvä tarkastelu ei saa otetta sen suhteista, kapasiteeteista eikä tavoista, joilla se ulottuu toisiin ruumiisiin. Funktio kertoo, mihin ruumiin ajatellaan olevan tarkoitettu, kun taas kapasiteetti kuvaa, mitä ruumis voi kulloinkin tehdä ja miten se vaikuttaa – ja siksi se on avoin muutoksille.
Organismin tasolla suu näyttäytyy ruoansulatuksen osana, mutta täyden ruumiin osana sen merkitys ei ole lukittu. Se avautuu suhteiden ja vaikutusten kentäksi – puheeksi, lauluksi, kosketukseksi, yhteydeksi. Kokonainen ruumis on jatkuvaa vuorovaikutuksen virtaa toisten ruumiiden kanssa – levon ja liikkeen vaihtelua.
Nämä suhteet ja vaikutukset eivät ole ruumiille irrallisia tai ulkoisia, vaan ikään kuin sen jäseniä. Jos ruumiin vaikutukset irrotetaan siitä eikä niitä ymmärretä sen osiksi, ruumis menettää elämänsä. Vaikutukset eivät ole ruumiin hetkellisiä ”lisäosia”, vaan tapa, jolla sen voima ja elämä ilmenevät.
Majakan valokeila on elimellinen osa sen ruumista: majakkaa ei oikeastaan voi ymmärtää ilman valoa. Säteet saavat majakan ruumiin ääriviivat häilymään – se ei ole selkeärajainen avaruudellinen kappale. Koska valo on osa majakan täyttä ruumista, ulottuu sen kosketus kaikkeen, mitä se valaisee: usvaan, merenpintaan, ohi kulkeviin laivoihin. Majakan valo valaisee usvaa, ja usvan ruumis puolestaan hajottaa valon – kumpikin muuttaa toista omien kapasiteettiensa mukaan. Kohdatessaan ohikulkevan laivan valo vaikuttaa toisin: se voi johtaa muutokseen laivan kurssissa. Ruumiit ovat vaikutusten kenttiä, jotka asettuvat toistensa kanssa suhteisiin. Tässä mielessä kehoni rajat eivät kulje siellä, missä arkiajattelussa usein oletan niiden kulkevan.
Arkisemmin: kun kuulen makuuhuoneessa nukkuvan lapseni yskäisevän tai ähähtävän, se vaikuttaa kehooni – saa aikaan muutoksen: huomioni kohdistuu häneen, alan kuulostella, herääkö hän. Hänen ruumiinsa vaikuttaa omaani, vaikka olemme etäällä.
Ruumis ei ole arvoitus siinä mielessä, että se olisi jotenkin ”ratkaistavissa”. Se on mysteeri siksi, ettemme voi koskaan ennalta tietää, miten se vaikuttaa toisiin ruumiisiin, miten se eri tilanteissa reagoi ja mihin suuntiin se muuttuu. Lapseni muuttaa omaa ruumistani: hän herkistää sitä uusilla tavoilla ja avaa minulle myös uusia tapoja vaikuttaa häneen – tapoja, joita en voinut ennalta tietää, kuten sen, että voin auttaa hänet takaisin uneen.
Mitä tällainen käsitys ruumiista – ja sen potentiaalin tuntemattomuudesta – mahdollistaa?
Se vapauttaa meidät illuusiosta, että ruumiin potentiaali olisi ennalta tiedettävissä – ikään kuin voisimme kirjoittaa sen auki. Voimme toisinaan tietää, mihin ruumis ei kykene, mutta sen täysi potentiaali pysyy salaisuutena. Kun tämä illuusio tiedosta väistyy, horjuu samalla se ideaali, johon vähemmistökehoja huomaamatta vertaamme – ideaali, jonka valossa ruumiillinen ero helposti tulkitaan menetettyinä mahdollisuuksina tai tragediana.
Jos ideaalin – vertailupisteen – perusta murenee, emme voi perustellusti pitää vähemmistökehoja vain sulkeutuneina mahdollisuuksina tai valmiiksi kapeutuneina tulevaisuuksina.
Tämä tulkinta pakottaa muuttamaan tapaa, jolla ruumis voidaan ymmärtää, ja toimii ikään kuin tienviittana ulos surullisista ajatuksista kohti avoimuutta ja voimaa. Spinozan ajatus siitä, ettemme oikeastaan tiedä, mikä keholle on mahdollista, paljastaa, etteivät vähemmistökehot ole huonosti muotoutuneita tai virheellisiä organismeja. Ne ovat erilaisia voimien sommitelmia, jotka kykenevät omiin vaikutuksiinsa ja suhteisiinsa – ja kantavat omia herkkyyden muotojaan.
Eron tulkitseminen tragediaksi perustuu oletukseen, että pystymme jo ennalta hahmottamaan ruumiin rajat ja potentiaalin. Tämä ajatus on kuitenkin äärimmäisen abstrakti: se nojaa oletukseen, että norminmukaiselle ruumiille maailma on avoin – että kaikki on periaatteessa mahdollista. Vertaamme kehonormeja haastavia ruumiita huomaamattamme eräänlaiseen harhakuvaan, ja niiden poikkeamat nähdään ruumiin ”täyttä potentiaalia” kaventavina piirteinä.
Ikään kuin jo tietäisimme, mihin ruumiit kykenevät.
Vähemmistökehoisen lapsen vanhempana ajatus on jonkinlainen tietämättömyyden lahja – se antaa minulle keinon irtaantua hänen tulevaisuutta koskevista huolista.