Tämä teksti on osa blogisarjaa Kehokirjo – ajatuksia vähemmistökehojen kielestä. Sarja tarkastelee, miten erilaiset mallit ja kielet muovaavat tapaamme ymmärtää kehollista monimuotoisuutta, eroa ja vammaisuutta. Tämä on neljäs osa.
Kehokirjon näkökulmasta on tärkeää arvioida, kuinka hyvin mallit kykenevät käsittelemään kehollista eroa – ja inhimillistä monimuotoisuutta ylipäänsä. Kysymys ei ole helppo, sillä mallien tavat tulkita eroa poikkeavat toisistaan perustavanlaatuisesti. Kunkin viitekehyksen kannattajat ajattelevat yleensä, että juuri heidän mallinsa käsittelee eroa oikealla ja asianmukaisella tavalla.
Oma tulokulmani nojaa filosofi Gilles Deleuzen (1925–1995) eroa koskevaan ajatteluun. Hänen mukaansa todellisuus – tai luonto – voidaan ymmärtää ennen kaikkea eroa tuottavaksi prosessiksi, jota ihminen pyrkii hahmottamaan ja hallitsemaan erilaisten käsitteellisten apparaattien avulla. Prosessin tuottamaan eroon tarttuvat voimat ovat luonteeltaan joko aktiivisia tai reaktiivisia. Mitä tämä tarkoittaa?
“Mallit, joiden kyky käsitellä monimuotoisuutta on jähmeä tai kapea, ilmaisevat reaktiivisia voimia.”
Mallit, joiden kyky käsitellä monimuotoisuutta – oli kyse sukupuolten, vähemmistökehojen tai neurodiversiteetin variaatioista – on jähmeä tai kapea, ilmaisevat reaktiivisia voimia. Ne määrittelevät elämää negaatioiden kautta ja kaventavat eroa, lukiten sen jäykkiin luokituksiin. Tällaiset voimat tekevät erosta hallittavaa: jotain, mitä voidaan kontrolloida, rajata ja laatikoida. Aktiiviset voimat sen sijaan sulattavat näitä hallinnan muotoja. Ne avaavat tilaa, jossa ero voi virrata vapaammin, synnyttää odottamattomia yhteyksiä ja muuntua iloksi – ei ongelmaksi tai puutteeksi.
Voimien erilaista suhdetta eroon voi konkretisoida tarkastelemalla esimerkiksi sitä, millaisia ajatuksia malli mahdollistaa. Esimerkki on kärjistetty eron korostamiseksi. Akondroplasian tapauksessa naturalistinen malli tuottaa ihmisen, joka voi sanoa: “Minulla on harvinainen, geenivirheestä johtuva luustosairaus”. Kehokirjomalli taas mahdollistaa lauseen: “Minulla on vähemmistökeho ja olen osa kehokirjoa”.
Itselleni ymmärtämisen mahdollisuuksien avaruus laajeni, kun törmäsin filosofi Elizabeth Barnesin (1983–) ajatukseen:
“Vammaisuus tarkoittaa, että ihmisellä on vähemmistökeho – ei viallinen tai rikkinäinen keho.”— Barnes, 2016
Barnes ei vain pehmennä vammaisuuden merkitystä, vaan tuo rinnalle uuden käsitteen: vähemmistökeho. Hänen mukaansa vammaisuus ei tarkoita puutetta tai virhettä, vaan sitä, että ihmisellä on vähemmistökeho – paikka inhimillisen moninaisuuden kirjossa. Mielekäs ja arvokas elämä ei siis edellytä norminmukaista kehoa. Vähemmistökehon käsite on Deleuzen hengen mukainen: filosofia on käsitteiden luomista, ja tässä käsite siirtää painopisteen normista eron affirmatiivisuuteen. Deleuze olisi kuitenkin todennäköisesti huomauttanut, että niin kauan kuin vammaisuus pysyy normiksi tulkitusta normaalista johdettuna terminä, siinä säilyy reaktiivinen kaiku. Siksi tarvitsemme myös uusia käsitteitä – kuten vähemmistökeho ja kehokirjo – jotka avaavat tilaa affirmatiiviselle tavalle ajatella eroa.
“Vammaisuus ei tarkoita puutetta tai virhettä, vaan sitä, että ihmisellä on vähemmistökeho – paikka inhimillisen moninaisuuden kirjossa.”
Barnesin esimerkki koski vammaisuutta, mutta sama puutteen logiikka näkyy muuallakin. Sukupuolibinääriä pidetään usein biologisena realiteettina, vaikka se on pohjimmiltaan ihmisten monimuotoisuutta kaventava malli. Konkreettinen biologinen todellisuus on paljon rikkaampi kuin sen tieteellinen mallinnus – joka ei vain kuvaile, vaan prosessoi sen kapeaksi binääriksi.
On kuitenkin kriittisen tärkeää huomata, että mikään malli ei ole puhtaasti aktiivinen tai reaktiivinen – ne eivät ole monoliitteja. Esimerkiksi lääketieteellinen hoito voi lisätä toimintakykyä ja vapautta, jolloin se ilmaisee aktiivista voimaa. Samalla se voi kuitenkin kohdistaa normatiivista painetta kehoon ja juurruttaa marginalisoivan itseymmärryksen – ja näin tuottaa köyhdytetyn kuvan ihmisen potentiaalista, mahdollisuuksien horisontista. Näin toimiessaan malli ilmentää reaktiivista voimaa. Sama logiikka toistuu myös muissa malleissa, jotka rakentuvat normatiivisten ihanteiden – kuten toimintakyvyn (ja sen negaatioiden) – varaan.
“Aktiivisia voimia ilmentävät mallit mahdollistavat sen, että ero nähdään ilon, luovuuden ja uusien merkitysten avautumisen kautta.”
Yhteenvetona: mallien tarkastelu aktiivisten ja reaktiivisten voimien näkökulmasta kertoo niiden kyvystä käsitellä erilaisuutta – avaavatko ne tilaa moninaisuudelle vai kaventavatko ne elämän rikkautta jäykkiin, sitä köyhdyttäviin luokkiin. Reaktiiviset voimat toimivat usein puutteen logiikan varassa: ne määrittelevät eroa puutteen, virheiden ja ongelmien kautta. Aktiivisia voimia ilmentävät mallit mahdollistavat sen, että ero nähdään ilon, luovuuden ja uusien merkitysten avautumisen kautta.
Lähteet
- Barnes, Elizabeth (2016). The Minority Body: A Theory of Disability. Oxford: Oxford University Press. (suom. tekijän).
- Deleuze, Gilles (1962/1983). Nietzsche and Philosophy. Engl. transl. Hugh Tomlinson. New York: Columbia University Press.
Seuraavassa osassa siirryn henkilökohtaisempaan näkökulmaan ja kysyn: voiko kehokirjo toimia pakolinjana, joka avaa tilaa kevyemmälle ja affirmatiivisemmalle kielelle vähemmistökehoista?