Vammaisuuden mallit, jos niitä ei tarkaste tuotannollisesta näkökulmasta (eli tuotettujen vaikutusten) vaan ainoastaan vaihtoehtoisina linsseinä ilmiöön, asettuvat jännitteiseen suhteeseen. Joidenkin kysymysten tapauksessa mallit ovat selvästi ristiriitaisia, jopa yhteensovittamattomia.
Esimerkiksi väite ”autismi on kehityksellinen häiriö” voi olla joko tosi tai epätosi riippuen siitä, minkä linssin läpi sitä tarkastellaan. Neurodiversiteettimalli ymmärtää autismin usein osaksi ihmisen luonnollista biologista vaihtelua – ei sairautena tai häiriönä. Tämän näkemyksen mukaan ”autismi ei ole kehityksellinen häiriö”. Ajaudumme tilanteeseen, jossa kilpailevia väitteitä ei voida sovittaa yhteen ilman, että jokin näkökulma suljetaan pois. Onko diversiteetille herkemmän kielen omaksuminen luisumista relativismiin?
Mallien vertailussa ”objektiivinen fakta” on havaittava ero tai muutos, mutta se, onko kyse vaikkapa geenivirheestä vai luonnollisesta vaihtelusta, on aina mallin puitteissa tehty tulkinta. Mallit jäsentävät eroa erilaisista lähtökohdista – taustaoletuksista ja normatiivisesta viitekehyksestä – käsin.
Ihminen, tuotettuna olentona, ei koskaan vain katso maailmaa sellaisena kuin se on, vaan aina jostakin ymmärryksestä käsin, jota ei voida kytkeä irti todellisuuden tuotantoprosesseista.
Jos sen sijaan tilannetta lähestyy tuotannollisena kysymyksenä, huomio kiinnittyy siihen, miten ristiriitaiset mallit yhdessä tuottavat ihmisyyttä. Mallien koneellista, tuotannollista luonnetta painottava tulkinta paljastaa, ettei niissä ole kyse elämästä irrallaan kelluvista linsseistä, vaan välineistä, jotka ihmisyyttä tuottaessaan synnyttävät affekteja, kokemuksia, tunteita ja itseymmärryksen muotoja.
Mallien välisissä ristiriidoissa ja jännitteissä on siis kyse siitä, millaisilla voimilla on valtaa määritellä, mitkä elämän ilmenemisen tavat nähdään arvokkaina. Ristiriidan hyväksyminen – tai sen häivyttäminen – ei ole neutraalia: se tarkoittaa, että surullisten passioiden ja puutteen logiikkaan nojaavien identiteettien tuotanto jatkuu.
Pluralismi voi johtaa siihen, että useat rinnakkaiset mallit kohdistavat yksilöön kerrostunutta symbolista väkivaltaa. Tällainen pluralismi voi myös hämärtää mallien välisiä todellisia jännitteitä ja näin kätkeä valtasuhteita.
Mallien välinen valinta ei kuitenkaan ole vain teoreettinen tai neutraali kysymys – vaan pohjimmiltaan eettinen. Valinta kertoo, millaista elämän moninaisuutta tahdomme arvostaa, suojella tai mahdollistaa. Eettinen periaate voi ohjata yksittäisen mallin valintaa tai kannustaa kokonaan uusien mallien luomiseen. Se voi myös olla keino vastustaa niitä malleja, jotka näkevät eron yksinomaan puutteena tai sairautena. Deleuzelaisittain ero ei ole vajavuutta, vaan tuottava voima – potentiaalia, jonka täysi mitta ei ole vielä tunnettu.
Näistä syistä onkin perusteltua kysyä: millaista pluralismia tahdomme?
Mitä on symbolinen väkivalta?
Malleilla, voimina ja tuotannollisina mekanismeina tarkasteltuna, voidaan ajatella olevan kullekin tyypilliset väkivallan muodot. Filosofi Slavoj Žižek erottelee teoksessaan Väkivalta (2012) kolme väkivallan muotoa:
- Subjektiivinen väkivalta, joka kohdistuu kehoon ja on näkyvää.
- Objektiivinen väkivalta, eli rakenteellinen – instituutioiden ja yhteiskunnallisten järjestelmien – väkivalta
- Symbolinen väkivalta, joka sisältää kielellisen ja kulttuurisen väkivallan ja on läheisessä suhteessa objektiiviseen väkivaltaan.
Jopa viattomilta tai hyväntahtoisilta vaikuttavat mallit sulkevat sisäänsä symbolisen väkivallan muotoja, jotka vaikuttavat tapaamme ymmärtää eroa – täysin väkivallattomia malleja ei ole. Mitä tämä tarkoittaa käytännössä?
Symbolinen väkivalta ei ole vain kielellistä hienosäätöä – se vaikuttaa siihen, millainen identiteetti meille mahdollistuu. Kielen ja mallien kautta rakennetaan todellisuutta, jossa osa kehoista esitetään korjattavina, suojeltavina tai hallittavina. Nämä mallit määrittävät, millaista tukea, ymmärrystä tai valtaa ihmiset saavat – ja missä määrin heidät nähdään ongelmaksi. Siksi mallien ja kielten kriittinen tarkastelu ei ole vain teoreettista: se on tapa murtaa syrjivien käytäntöjen käsitteellisiä edellytyksiä.
Ajatusta voi konkretisoida tarkastelemalla väitettä, että ”on ableismia kieltää, että sairaus on sairaus, tai vamma vamma”. Toisin sanoen: jos kiistää sen, että akondroplasia on sairaus, syyllistyy väitteen mukaan ableismiin. Hyväntahtoinen, solidaarisuuteen ohjaava väite tarkoittaa kuitenkin myös sitä, että ihmisen on alistuttava hyväksymään normatiivinen – ei siis ”puhtaan tieteellinen” – tapa ymmärtää, mistä erossa on kyse. Väitteen hyväksyminen tarkoittaa, että yksilöllä on moraalinen velvollisuus allekirjoittaa eron patologisointi ja sitoutua malliin, jonka kyky ymmärtää diversiteettiä, muutosta ja fluiditeettia on heikko.
Tämä ei missään tapauksessa tarkoita, että sairausluokituksista tulisi yksinkertaisesti luopua tai että ihmisiltä tulisi evätä pääsy hoidon ja tuen piiriin – ikään kuin “terveeksi” määritelty ei voisi tarvita apua. Tarkoituksena on pikemminkin paljastaa, kuinka lääketieteellinen malli on ilmeisen normatiivinen ja tietyllä tavalla myös väkivaltainen: sen luokittelua eivät ohjaa pelkästään biologiset havainnot, vaan myös poliittiset ja hallinnolliset tarpeet – eli taustalla vaikuttavat arvot ja intressit.
Yhteiskuntamme toiminta edellyttääkin tietynlaista symbolista väkivaltaa, joka voi syventää jo valmiiksi marginalisoitujen ihmisten ulkopuolisuutta. Järjestelmän – eräänlaisena eroa patologisoivana koneena – on kyettävä määrittelemään, kuka on normista poikkeava, jotta se voi perustella, kenellä kuuluu olla pääsy hoidon piiriin.
Tässä mielessä me kaikki elämme eräänlaisen hirviön vatsassa: järjestelmän sisällä, joka on symbolisesti – eli kielellis-kulttuurisesti – väkivaltainen, mutta samalla elämän edellytys.
Tämä johtaa helposti vaihtoehdottomuuden logiikaan – ”joko olet kanssamme, tai meitä vastaan”. Tällainen positio voi olla pluralistinen – eli samanaikaisesti sitoutua sekä lääketieteelliseen että diversiteettimalliin – ja silti, moraalisen velvollisuuden kautta, toimia hallinnan ja totalisoinnin välineenä.
Filosofi Gilles Deleuze ajattelee, että pluralismissa ei ole kyse näkökulmien rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, vaan siitä, että yhdellä asialla voi olla monta mieltä – ja mielen merkityksen määrittelee sitä käyttävä voima. Siksi pluralismi voi yhtä hyvin toimia vastarinnan välineenä kuin normalisoida syrjiviä näkökulmia. Se ei takaa harmoniaa, vaan voi itsessään olla valtasuhteita uusintava järjestelmä.
Oleellista on, millaista väkivaltaa malli tuottaa – ja voidaanko eron kaventaminen, normalisointi, ymmärtää rakenteelliseksi, ei vain symboliseksi, väkivallaksi.
Yhteenvetona: Mallit eivät ole viattomia linssejä, vaan koneita, jotka tuottavat maailmaa: ne jäsentävät kehoja, identiteettejä ja kokemuksia – ja samalla väkivaltaa. Kun mallien välillä vallitsee ristiriita, kyse ei ole vain näkökulmista, vaan siitä, millä voimilla on valta määritellä, mikä on arvokasta elämää.
Pluralismi ei aina merkitse vapautta, yhdenvertaisuutta tai harmoniaa. Se voi olla järjestelmä, joka mahdollistaa ihmisiin kohdistuvaa kerrostunutta symbolista väkivaltaa, ylläpitää eroa patologisoivaa logiikkaa ja kätkee ”näkökulmien” valta-asemia.
Seuraavassa osassa syvennyn lääketieteelliseen malliin.